23.6.1992

Valtiokonttorin päätös 29.1.1988

Valtiokonttori on A:n hakemuksen johdosta lausunut, että asuntohallituksen toimistopäällikkönä toimiva A oli ollut pidätettynä ja vangittuna 15.11.-7.12.1982 yhteensä 21 vuorokautta epäiltynä kahdeksasta lahjoman vastaanottamisesta, jatketusta virkavirheestä, hyödyttämistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta sekä eräistä muista teoista. Häntä vastaan teoista nostetut syytteet oli hylätty osaksi Helsingin raastuvanoikeuden 18.12.1984 julistamalla päätöksellä ja osaksi Helsingin hovioikeuden 25.2.1986 antamalla päätöksellä. Virallinen syyttäjä oli luopunut kolmesta syytteestä. Valtiokonttori on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentin ja 6 §:n nojalla, hyläten A:n vaatimuksen hänelle aiheutuneen kärsimyksen korvaamisesta 315.000 markalla enemmälti, päättänyt korvata hänelle vapaudenmenetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä, huomioon ottaen vapaudenmenetysajan pituuden ja siihen liittyneen julkisuuden, 10.000 markkaa.

Helsingin raastuvanoikeuden päätös 14.2.1989

Raastuvanoikeus, jossa A on valtiokonttorin antaman osoituksen mukaisesti ajanut valtiota vastaan kannetta korvauksen saamisesta, on muun ohella lausunut, että A oli ollut pidätettynä 15.11.-7.12.1982 eli yli 22 vuorokautta. Helsingin hovioikeus oli 25.2.1986 antamallaan päätöksellä tuominnut A:n ehdolliseen vapausrangaistukseen vuonna 1983 tapahtuneesta teosta. Rangaistusta teosta määrättäessä oli rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla otettu vähennyksenä huomioon myös vapaudenmenetysaika 15.11.-6.12.1982. Ehdollisen rangaistuksen koetusaika, joka oli alkanut 18.12.1984, oli päättynyt 31.5.1986. Muulta osalta syytteet oli hylätty näyttämättöminä lukuunottamatta raastuvanoikeuden 18.12.1984 julistamassa päätöksessä tarkoitettua jatkettua lahjoman ottamista virkamiehenä lieventävien asianhaarain vallitessa, jonka osalta syyte oli hylätty vanhentuneena.

Raastuvanoikeus on edelleen lausunut, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaan syyttömästi vangitulle voitiin maksaa hyvitystä myös kärsimyksestä, jos siihen oli erityistä syytä. Lain esitöissä (HE nro 187/1973 vp. s. 32) oli tämä rajoitus katsottu tarpeelliseksi sen vuoksi, että vapaudenmenetys saatettiin kokea olosuhteista ja henkilöstä riippuen eri tavoin. Lain 6 b §:n mukaan valtiokonttorin oli myöntäessään korvausta maksettava hakijalle kohtuullinen korvaus tälle korvauksen hakemisesta aiheutuneista kuluista. A ei ollut valtiokonttorille osoittamassaan hakemuksessa vaatinut korvausta kuluistaan.

A oli mainitun lain 1 §:n nojalla oikeutettu saamaan valtiolta korvausta lain säännösten mukaisesti. Valtiokonttori oli katsonut 10.000 markan korvauksen selväksi. Kohtuullisena korvauksena vapaudenmenetyksestä, huomioon ottaen valtiokonttorin päätöksessä esitetyt perusteet ja A:n asema virkamiehenä, oli pidettävä 110.000 markkaa.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi kärsimyksestä 110.000 markkaa 16 prosentin korkoineen vaatimuksen esittämispäivästä 28.10.1986 lukien, mistä määrästä oli vähennettävä jo maksettavaksi määrätyt 10.000 markkaa, ja korvaukseksi A:lle valtiokonttorille osoitetusta hakemuksesta aiheutuneista kohtuullisista kuluista 1.500 markkaa 16 prosentin korkoineen 14.2.1989 lukien. Lisäksi valtio on velvoitettu korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 10.000 markalla 16 prosentin korkoineen 14.2.1989 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 13.2.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja valtio olivat valittamalla puolin ja toisin saattaneet jutun, on lausunut, että A:lla oli sovelletun lain perusteella oikeus saada valtiolta korvaus ainoastaan aiheettoman vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä, mutta ei sen jälkeisestä asian oikeuskäsittelystä aiheutuneesta kärsimyksestä. Korvauksen määrää ei alentanut se, että vapaudenmenetysaika oli vähennetty A:lle tuomitusta ehdollisesta rangaistuksesta, koska A oli kysymyksessä olevan rikoksen johdosta ollut erikseen vapautensa menettäneenä ja koska A ei ollut ehdollisen rangaistuksen rauettua saanut vähennyksestä mitään todellista etua.

Hovioikeus on mainituilla ja muutoin raastuvanoikeuden lausumilla perusteilla jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Perustelut

Kun valtiokonttori on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 6 §:n (L 28.12.1984/984) nojalla myöntänyt korvausta, ei tämä korvaus voi olla riidan kohteena korvausta hakeneen valtiota vastaan lain 6 a §:n (L 28.12.1984/984) nojalla ajamassa jutussa. Puheena olevassa jutussa on kuitenkin kysymys kärsimyksen korvaamisesta siltä osalta kuin A:lle ei ole valtiokonttorin päätöksessä myönnetty korvausta. Valtiokonttorin päätöksestä huolimatta valtio voi vastustaessaan A:n kärsimyksestä esittämää lisäkorvausvaatimusta vedota siihen, ettei lisäkorvaukseen ole lain 4 §:n 1 momentista, sellaisena kuin lainkohta oli 31.5.1974 annetussa laissa, tarkoitettuja erityisiä syitä tai ettei lisäkorvauksen maksaminen ole lain 2 §:n mukaisesti asianhaarat huomioon ottaen kohtuullista, sekä esittää näitä väitteitä tukevia seikkoja.

A on ollut pidättämisen ja vangitsemisen vuoksi vapautensa menettäneenä raastuvanoikeuden päätöksessä mainitun ajan eli yli 22 vuorokautta.

Vangitsemisilmoituksen mukaan vangitsemisen perusteena on ollut epäily A:n syyllistymisestä jatkettuun lahjoman vastaanottamiseen virkamiehenä vuosina 1974-1982. A:n vanginneen komisarion todistajankertomuksen mukaan epäily lahjomien vastaanottamisesta useissa tapauksissa oli ollut perusteena myös hänen pidättämiselleen. Syytteet lahjoman ottamisesta virkamiehenä niistä väitetyistä teoista, joiden johdosta hän on ollut pidätettynä ja vangittuna, on hylätty näyttämättöminä.

Syyte jatketusta lahjoman ottamisesta virkamiehenä lieventävien asianhaarain vallitessa 7.-11.6.1975 ja 4.6.1976 on hylätty vanhentuneena, mutta kysymys on ollut teosta, jonka johdosta A ei ole ollut pidätettynä tai vangittuna. A on tuomittu 19.4. ja 29.11.1983 tehdystä yllytyksestä jatketun vakuutuksella vahvistetun perättömän lausuman antamiseen oikeudessa todistajana ehdolliseen vankeusrangaistukseen, josta on rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennetty tuota rikosta koskevan vapaudenmenetysajan 23.3.-9.4.1984 lisäksi myös kysymyksessä olevia pidättämistä ja vangitsemista koskeva vapaudenmenetysaika 15.11.6.12.1982. Tämä teko on tehty sen jälkeen, kun korvausvaatimuksen perusteena oleva vapaudenmenetysaika oli jo päättynyt, joten teko ei edes ole ollut tutkinnan kohteena mainittuna aikana. Ehdollinen rangaistus on myös rauennut. Näistä syistä ei mainittuja syytteen hylkäämistä vanhentuneena ja kysymyksessä olevan vapaudenmenetysajan vähentämistä toisesta rikoksesta tuomitusta ehdollisesta rangaistuksesta ole otettava huomioon harkittaessa, ovatko asianhaarat olleet sellaiset, että korvauksen maksaminen kärsimyksestä mainitulta 22 vuorokauden vapaudenmenetysajalta ei olisi kohtuullista.

A on ollut pidätettynä ja vangittuna epäiltynä rikoksista, jotka ovat antaneet aiheen myös epäilylle hänen sopivuudelleen hoitaa virkatehtäväänsä. Pidätystä ja vangitsemista on huomiota herättävällä tavalla käsitelty tiedotusvälineissä. A on siten ollessaan pidätettynä ja vangittuna sekä sen jälkeenkin joutunut kantamaan huolta pidätyksen ja vangitsemisen vaikutuksista virassa pysymiseensä ja virassa etenemisen mahdollisuuksiinsa sekä myös hänen läheisiinsä. Muun muassa mainitut seikat vapaudenmenetysajan pituuden lisäksi on otettava huomioon arvioitaessa kärsimyksestä tuomittavan korvauksen määrää. Alempien oikeuksien kärsimyksestä tuomitsemaa korvausta ei ole aihetta alentaa.

Korkein oikeus on näillä ja valtiokonttorille tehdystä korvaushakemuksesta tuomittujen kulujen osalta alempien oikeuksien mainitsemalla perusteella ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Lainkohdat

Laki syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 1 §, 2 § ja 4 § 1 momentti (L 31.5.1974/422) sekä 6 b § (L 28.12.1984/984).

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Hovioikeuden tuomiota oikaistaan kuitenkin siten, että valtion on suoritettava A:lle valtiokonttorin maksettavaksi määräämän korvauksen lisäksi 100.000 markkaa raastuvanoikeuden määräämine korkoineen. Valtio velvoitetaan korvaamaan A:n vastauskulut Korkeimmassa oikeudessa 3.000 markalla 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.